Ducati Club Finland on yksi 138:sta Desmo Owners Clubista. DOC on siis kansainvälinen Ducati-tuotemerkkiä tukeva järjestö. DOC järjestää kansallisille puheenjohtajilleen, presidenteilleen, vuotuisen tapaamisen, jossa Ducati Motor Holding välittää tietoa Ducati-moottoripyöristä, maailmanlaajuisen markkinakatsauksen moottoripyörämyyntiin ja ennakkotietoa tulevista tuotteista. Tapahtumaan liittyy yleensä myös presidenttien touring-ajelu kokouksen lisäksi.

Niin oli myös tänä vuonna. Lensin Bolognaan sunnuntaina 22.5. reittiä Helsinki–Amsterdam–Bologna. Perillä klo 18 minua odotti noin 27 asteen helle. Majoituin 500 metrin päässä Ducatin tehtaasta olevaan Hotel del Borgoon. Hotelli sijaitsee keskustaan johtavan kadun varrella, josta bussi no. 13 vie matkaajan keskustaan kymmenessä minuutissa. Hotelli osoittautui erittäin asialliseksi ja siistiksi – lisäksi henkilökunta oli hyvin avuliasta ja ystävällista. Aivan vieressä oli mainio ravintola, joka peri-italialaiseen tyyliin täyttyi heti klo 20 jälkeen sunnuntai-illasta huolimatta. Maittavan risotto ai funghin nauttimisen jälkeen palattuani hotellille tapasin aulassa Antonio Giordanon – presidentin Sisilian Messinasta sekä Marco Rimondin – DOC:n kakkosmiehen. Marco kiitti hänelle antamastani “Luckily I have a Ducati” -tarrasta ja lähdimme porukalla viettämään iltaa Bolognan kukkuloille. Jo tämä ensikontakti vahvisti sen, että Italiassa olisi hyvä osata puhua italiaa.

Aamupalalla oli helppo huomata, että meitä ducatisteja oli yöpynyt hotellissamme aikamoinen joukko. Punaisiin pukeutunut seurueemme siirtyi tehtaalle hotellihenkilökunnan avustuksella parilla täyteenpakatulla autolla. Aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta lämpötilan ollessa jo aamutuimaan hellerajalla. Monet tunsivatkin jo toisensa aiemmilta vuosilta ja puheensorina oli kuin Lappeenrannan torilta, kun täytimme punaisen teltan varjossa nivaskaa ilmoittautumis-, vakuutus- yms. -lomakkeita. Lähes jokainen allekijoittamani paperi, 6–7 kpl, oli italiaksi, eikä kukaan edes yrittänyt niitä kääntää. Siirryimme seuraavaksi tehtaan yhteydessä sijaitsevaan Ducati-museoon. Tämän jälkeen siirryimme tehdaskiertokäynnille, joka aina jaksaa säväyttää. Ahtaanoloisessa tehdashallissa työskentelevät 1000 työntekijää valmistavat 120 pyörää päivässä, yhden Ducatin kokoonpanon kestäessä noin 3 tuntia. Sitten ruokailimme muiden tehtaan työntekijöiden kanssa tehtaan suuressa ruokasalissa – kahvit nautimme Ducati-kahvilassa tehdasrakennuksen alakerrassa. Uusi tehdas valmistuu muuten lähivuosina vanhan tehdasrakennuksen viereen.

Siirryttyämme takaisin pihalle pääsimme vihdoin asiaan. Meidän porukalle varatut pyörät ajettiin riviin tehtaan parkkipaikalle – 8 Diavelia, 8 Monster Evoa ja 7 Hypermotardia. Kuhina varsinkin Diavelien ympärillä oli kova – jotkut näkivät tämän uutuusmallin vasta ensi kertaa luonnossa. Itse suhtauduin näkymään pelonsekaisin tuntein – olihan minulla tältä keväältä vasta 150 kilometriä ajettuna. Onneksi viereisellä Diavelilla istui Peter Wellens – Belgian presidentti ja erittäin kokenut motoristi. Pyysin Peteriä valitsemaan pyörääni kaikenvaralta urban-asetuksen ja luistoneston maksimiin. Noin klo 16 starttasimme jonossa Bolognan liikenteeseen matkalla kohti Cattolicaa Italian länsirannikolla. Jo kerran moottoripyörällä Italiassa ajaneena tiesin, mitä tuleman pitää.

Joukkomme ajoi tiiviissä parijonossa alusta lähtien varsin vauhdikkaasti. Alkumatka motaria pitkin tuntui turhankin nopealta, koska jokapäiväinen liikenne Italiassa vastaa normaalia suomalaista viikonloppuruuhkaa. Tämä yhdistettynä minulle oudon pyörän hallintalaitteisiin tuntui haasteelliselta. Onneksi poikkesimme nopeasti pikkuteille, jossa muutamat italialaiset presidentit keltaisissa huomioliiveissään helpottivat suuresti matkamme etenemistä pysäyttäen tehokkaasti liikenteen liikenneympyröissä ja hidastaen sopivasti liikennettä, jolloin porukkamme ohitukset alkoivat vähitellen sujua vilkkaasti. Italiassa on kuulemma runsaasti takaa kuvan ottavia liikennekameroita. Meitä jopa varoitettiin niistä, mutta liikenne ja vauhti rajoittivat kyllä omaa havannointiani. Tuntui myös siltä, ettei nopeusrajoituksiakaan liiemmin huomioitu. Kysyessäni asiasta eräänä iltana italialaisilta, minulle kerrottiin, että heillä on ihan oikeasti liikennesäännöt, mutta kukaan ei niitä noudata. Ja sen kyllä suomipoikakin huomasi.

Seuraavaksi pysähdyimme lähellä Riminin kaupunkia illalliselle minimotoradalle, jossa itse Valentino “Suuri” on ajolinjojaan treenannut. Lähes kaikki meistä osallistuivat tähän leikkimieliseen kisaan – myös allekirjoittanut. Minikokoinen variaattorivetoinen hypermoto on todella pieni ja minulla oli suuria vaikeuksia vääntää itseäni pyörän päälle italialaista kokoa oleva ajahaalari päälläni. Mutta kokemus oli kyllä erittäin hauska. Sijoitukseni ei kyllä ollut maininnan arvoinen. Kilpailun ylivoimainen voittaja oli Desmolanghen presidentti Luca Belrosso – tuleva tämän reissun kämppikseni. (Olinkin jo muuten vähän huolestunut aiemmin päivällä, kun Marco Rimondi kysyi minulta pidänkö suklaasta, mainitessaan tulavan kämppikseni. Luca toimii siviilissä maineekkaan italialaisen suklaavalmistajan myyntimiehenä.) Luca kantoi myös suurta vastuuta yhtenä joukon vetäjänä kiertueellamme, josta hänelle suuri kiitos! Loppumatka, noin 40 kilometriä pilkkopimeässä sametinpehmeässä illassa sujui mukavasti Diavelin huonoista valoista huolimatta. Tuntuu oudolta, että Ducatin valot ovat oman kokemukseni mukaan aina surkeat, vaikka italialainen ducatisti ajaa läpi vuoden pimeässä päivittäin. Saavuimme tyhjälle hotellillemme klo yhden jälkeen yöllä.

Aamulla todellakin huomasi, ettei italialaisten lomakausi ollut vielä alkanut. Huoneen ikkunasta näkyi satoja metrejä aurinkotuoleja ja kymmenittäin hotelleja, muttei juuri ollenkaan ihmisiä. Italialaisten koululaisten loma alkaa puolivälissä kesäkuuta, ja perinteenä on, että silloin isovanhemmat tulevat lomakohteisiin, kuten Cattolicaan, lastenlastensa kanssa. Vanhemmat aloittavat lomansa viikkoa kahta myöhemmin ja liittyvät silloin seuraan. Juuri kesäkuun alku onkin mitä suositeltavin myös suomalaiselle motoristille tulla Italiaan, koska hotellit ovat silloin halpoja (kuten muös lauttaliput Suomesta Saksaan). Aamupalla tarjoiltiin peri-italialaiseen tapaan vaaleaa leipää, vaniljakreemitäytteisiä croisantteja ja makeaa marjapiirakkaa. Tänne ei kannata tulla karppaamaan. Klo 10 starttasimme kohti etelää. Alkumatka oli suoraa tylsähköä merenrantatietä, mutta sitten suuntasimme itään pikkuteille kohti Gran Sassoa – vuoristoseutua vain noin sadan kilometrin päässä Roomasta.

Tie Gran Sassolle on hyväpintaista ja tosi mutkaista asfalttia yhä ylöspäin lumisten vuorenhuippujen lomitse. Perillä tuuli tuiversi ja lämpötila laski ehkä reilun kymmenen astaan tienoille. Tällä ylängöllä vuorten välissä meitä odotti vaatimaton pikkuravintola, jossa itse grillasimme maukkaita lammasvartaita. Paikalle saapui myös kaksi italialaista pyöräilijää hiilikuituisilla polkupyörillään – kovakuntoista porukkaa täytyy sanoa! Lounastauon jälkeen ajoimme alas vuorilta ja suuntasimme kohti Roomaa, johon saavumme kello kuuden jälkeen. Kahdeksalta bussit ajoivat meidät illaksi partyihin Ducati Cafe Roomaan, jossa nautimme ehkäpä tämän reissun parasta ruokaa samalla tutustuen paikallisiin ducatisteihin. Tämä ravintola on ehdottomasti jokaisen Ducati-harrastajan pakollinen kohde Roomassa. Ravintolan päädyssä on myös pieni Ducati-kauppa. Jälleen kerran huomaan, että italiaa pitäisi osata niin saisi enemmän irti tästä kaikesta. Aamulla bussi vei meidät tutustumaan Roomaan. Tämä kaupunki tekee aina suuren vaikutuksen – ikivanhojen kirkkojen ja rakennusten määrä on käsittämätön. Hyvä Roomaa käsittelevä kirja on välttämättömyys. Myös kaupunkiin tutustuminen jo ennakkoon on tärkeää. Sinänsä Rooman historiallinen keskus on suht pieni pinta-alaltaan ja helposti käveltävissä. Suomalaiselle tukahduttava lämpötila, ihmisten määrä ja jatkuva ruuhka-aika vain alkaa nopeasti käymään rasittavaksi. Palasimme hotellille noin klo 16. Jo kello 17 hyppäsimme pyörille ja lähdimme takaisin keskustaan. Nyt ajoimme suoraan Colosseumille valtavassa ruuhkassa. Lämpöä noin 30 ja jalkojen välissä kuumana käyvä Diavel. Siellä odotimme tovin varusteitamme kuivatellen, kunnes Paolo Pirozzi saapui aplodien ja huutojen kera maailmanympärimatkaltaan. Multistradan mittarissa näkyi olevan reilut 89 000 km, jotka Paolo oli ajanut vajaassa yhdessätoista kuukaudessa – siinä tavoitetta seuraavalle seikkailijalle. Tervetulotoivotusten jälkeen suuntasimme tervetulojuhliin paikallisen jälleenmyyjän tiloihin ja sieltä illallisille hotellillemme.

Aamulla pääsimme matkaan reilusti myöhässä japanilaisen pressan nukuttua oikein kunnolla pommiin. Matkamme jatkui ensin tovin moottoritietä pitkin, kunnes poikkesimme mahtavalle mutkatielle peltojen ja kukkuloiden välissä. Lämpöä taas noin 30 astetta – tähän alkaa pikkuhiljaa jo tottuakin. Kahville pysähdyimme Lago di Bolsenan tyyniin ja vehreisiin maisemiin. Yhä uusia presidenttejä liittyi matkaseurueeseemme. Paolo ajoi myöskin mukanamme. “Siviilissä” Paolo onkin Napolin presidentti. Heti puolen päivän jälkeen pysähdyimme lounaalle pieneen pittoreskiin toscanalaiskylään – ruokana pastaa, pastaa, lihakötti, tiramisunmakuista jäätelöä ja kahvia. Lounaan jälkeen jatkoimme samaa hyväpintaista maalaistietä ja minusta tuntui siltä, että ajo Diavelillä alkoi jo sujua. Muistan mietiskelleeni, että seuraavana päivänä pitäisi uskaltautua kokeilemaan touring-asetusta. Aivan loppumatkasta vaihdoimme moottoritielle ja oikein ihmettelin Diavelin mahtavaa kiihtyvyyttä rampeissa. Majoituimme päivän lopuksi Firenzen laitamilla sijainneeseen hotelliin. Illallisella risottoa, pastaavianellon lihaa, Napoleon-leivos ja espressoa. Ilta jatkui seurustelun ja klubipaitojen vaihdon merkeissä.

Illan lopuksi Venezuelan ensimmäisen, juuri DOC-statuksen saaneen kerhon presidentti Juan kertoi jotain järkyttävää. Hän oli reilu vuosi sitten ollut autolla uimarannalla. Kaksi kaveria oli tullut ryöstämään Juanilta auton. Koska kaveri ei halunnut autostaan vapaaehtoisesti luopua, tyypit ampuivat Juania vartaloon viidesti. No sitten auto tietysti jo lähtikin. Todisteena tarinasta Juan näytti luodinjälkiä vartalossaan. Nykyään Juan ajaa Ducatilla Caracasissa aina luotiliivit yllään. Kaiken lisäksi Juanin vanhemmat kidnapattiin jokunen vuosi sitten – lunnaat 200 000 €. Että näin muualla.

Aamulla herättyäni päätin muuttaa Diavelini moodia touringiksi. Pyysin Belgian Peteriä luokseni tekemään muutosta. Peter naurahti ja totesi, että olinkin jo Bolognasta lähtien ajanut sport-asetuksella ja ilman luistonestoa! Ilmankos tehoa olikin tuntunut olevan niin runsaasti, että oikein nauratti varsinkin tultaessa moottoriteille. Matkamme jatkui pieniä, kuvankauniita, hyväpintaisia toscanalaisteitä halki viinitarhojen. Porukka oli kasvanut jo reilusti yli kaksinkertaiseksi, koska iltapäivällä saavuimme Imolaan. Hotellimme (Hotel Imola) sijaitsee noin 500 metrin päässä radalta. Pienen lepohetken jälkeen starttasimme paraariin Imolan radalle taas noin 30 asteen helteessä. Aluksi juhlittiin Paolo Pirozzin saavutusta – Paolo podiumilla ja me hurraamassa! Paikalla oli ehkä reilu pari sataa Ducatia, joukossa muutama muunkin merkkinen pyörä. Yhteiskuvan jälkeen ajoimme letkassa kamera-auton perässä yhden kierroksen tällä ehkä maailman kuuluisimmalla moottoriradalla. Heti takaisin hotellille tultuamme aloitimme sen, minkä vuoksi tänne oikeastaan oli tultu – DOC-presidenttien kokouksen. Paikalla oli reilu 80 puheenjohtajaa ympäri maailmaa. Saimme kuulla markkinakatsauksen ja onnitella uusinta Ducati Owners Clubia Venezuelassa. Mainittiinpa myös DCF-yhtenä eniten kasvaneena klubina maailmassa! Sokerina pohjalla saimme nähdä yhden kuvan nyt jo meille kaikille tutusta 1199:stä. Paikalla olivat Ducatin suurimmat johtajat kuten myös tietysti DOC:n johtoporras. Täytyy sanoa, että jopa nämä suuret herrat olivat tosi mukavia. Sain itsekin tilaisuuden kertoa omat, hauskat kokemukseni Diavelista markkinoinnista vastaavalle johtajalle Diego Scorbatille: tehoa voi olla, eikä sitä tarvitse pelätä, jos pyörä on hyvin tehty ja ajo-ominaisuuksiltaan aito Ducati! Juhlaillalliselle meidät vietiin bussilla. Paikkana oli upea ulkoilmaravintola. Erinomaisen ruuan lisäksi paikalla oli nähtävillä Paolon Lidian (Multistrada) lisäksi upouusi Pike Speek -Multi. Hieno ilta, täytyy sanoa.

Sunnuntaina koko suuri joukkomme, noin 80 Ducatia, starttasi heti aamutuimaan ns. “Passione in Moto” -ajoon. Se oli ohjattu, noin reilun 250 kilometrin rykäisy upeissa maisemissa todella kapeita teitä pitkin. Iltapäivällä porukkamme alkoi pikkuhiljaa hajota kukin omiin suuntiinsa siten, että reissun viimeisellä illallisella olimme taas alkuperäisellä, Bolognasta startanneella porukalla. Aamulla edessä oli vajaan kahen tunnin pikkusiivu Borgo Panigaleen Bolognaan. Perillä tehtaan pihalla luovuimme Ducateistamme ja luovutin DCF:n kunniaviirin numero 2 Desmo Owners Clubin kakkosmiehelle, Marco Rimondille. Hetkeäkään epäröimättä minun on pakko todeta, että tämä matka muutti elämääni ja koko suhtautumistani moottoripyöräilyyn ja erityisesti Ducateihin.

Ride Riuttamäki, DCF:n puheenjohtaja